SOCIAL MEDIA

9. toukokuuta 2015

MINUN SUHTEENI LIIKUNTAAN

Nyt mennään kaikella tapaa sen ohi mitä mun blogi käsittelee. En tiiä voisko sanoa, että mennään jollain tapaa epämukavuusalueelle, koska mua vähän jopa pelottaa kirjottaa tästä aiheesta, jonka kanssa oon ihan peukalo keskellä kämmentä ja joka on mulle aika tuntematon juttu. Kuten otsikosta voi päätellä niin kyseessähän on mun suhde liikuntaan ja treenaamiseen. En tiiä mistä pitäis aloittaa, koska tää tuntuu jo nyt kauheelta sekametelisopalta, mutta yritetään. Alotetaan vaikka ihan alusta.

Mulla on aina ollut jonkinlainen viha-rakkaussuhde liikuntaa kohtaan. En oo koskaan ollut se lapsi, jolla on miljoona eri harrastusta, oon ennemminkin se joka makaa kaiket päivät sohvalla sipsipussi kädessä. Ei ehkä ihan heti uskoisi. Mä oon aina ollut tosi hoikka, josta oon saanu kuulla kommentteja pitkin elämää. Mulle nyt vaan on suotu sellaset geenit, että voin syödä vaikka virtahevon lihomatta. Silti peiliin katsoessa se oma peilikuva on alkanut ällöttää. En sano, että pitäisin itseäni lihavana, koska tiedän ettei se ole totta, mutta en mä missään priimakunnossakaan ole. Sen takia jollain tapaa häpeänkin mun kroppaa.

Omilleni muutettua liikunta jäi oikeastaan kokonaan pois kuvioista, hyötyliikuntaa lukuunottamatta. Hävettää myöntää, mutta mun liikuntakerrat tän kahden vuoden aikana on laskettavissa varmaan kahden käden sormilla. En tiiä muistaako kukaan joskus vuosi sitten mun puheita siitä kuinka meinasin aloittaa salilla käymisen ja lenkkeilyn. No arvatkaa vaan tuliko siitä mitään? Niimpä.. Pari kertaa mä jaksoin käydä mun isän mukana salilla ja juoksemassa lenkkipoluilla, mutta siihen se sit jäikin. Myöhemmin hankittiin mulle vielä kotiin käsipainot ja jumppamatto, mutta enhän mä niilläkään jaksanut tehdä kuin muutaman kerran. En vaan saa pidettyä motivaatiota yllä ja se onkin mun suurin ongelmakohta. Jaksan luoda haavekuvia timmimmästä kropasta, mutta en saa otettua itteeni niskasta kiinni ja mennä kohti sitä unelmaa. 
1111
Yhtenä iltana tällä viikolla valittelin taas sitä miten en saa itteeni liikkumaan ja motivaatiota pidettyä yllä, vaikka oon yrittänyt ties kuinka monta kertaa. Eräs ihminen sanoi mulle sillon, että mun pitää yrittää kovemmin, näyttää että mä en oo mikään luovuttaja. Noi sanat sai mut itkemään ja ne kolahti jotenkin tosi kovaa allekirjoittaneen kalloon. Sen jälkeen päätin, että nyt mä oikeesti yritän. En voi vaan istua ja odottaa, että tulokset tulis itsestään, mun on pakko tehdä töitä niiden eteen.  Jokaisella on omat syynsä liikkua ja treenata, mutta mun pitäis saada taottua tähän kalloon se, etten saisi liikkua pelkästään ulkonäköön liittyvistä syistä. Kyllä mä kelpaan näinkin, ei mun tarvitse alkaa muuttaa itseäni kenenkään muun takia. Koitan ymmärtää sen, että liikunnan harrastamisesta on mulle hyötyä tulevaisuudessa. En olisi enää näin usein väsynyt, saisin sisältöä mun päiviin ja lisää energiaa tehdä muitakin juttuja.

Liikunnan ei myöskään pitäisi olla pakkopullaa, vaan jokaisen pitää löytää se oma juttu, josta nauttii. Mun kohdalla se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että oon sulkenut ainakin hetkeksi salilla treenamisen kokonaan pois. On vaan liian iso kynnys lähteä sinne yksin. En oikeestaan suostu lähtemään salille kenenkään muun kun mun isän kanssa. Mun juttu on enemmänkin lenkkeily ja kotona oman kehon painolla treenaaminen, vaikka siinäkin on tietyt haasteensa. Koitan sisällyttää liikuntaa pikkuhiljaa mun osaksi elämää ja tällä hetkellä tavoitteena on liikkua kolme kertaa viikossa, joko lenkkien tai kotitreenien muodossa. Oon treenannut tällä viikolla pari kertaa kotona, jonka seurauksena portaiden käveleminen on tuskaa ja vaapun kuin ankka, mutta oon aika ylpeä itsestäni. Tänään on vielä tarkoitus lähteä juoksemaan lenkki mun veljen kanssa.

Mulla on tosi vahva tunne siitä, että nyt tää onnistuu. Oon saanu avattua mun silmät, löydettyä motivaation, jonka todella toivon pysyvän yllä kauemmin kuin tän viikon verran ja tiedän, että mulla on tsemppaajia, joille voin puhua ja jotka kannustaa, jos meinaan taas luovuttaa.

Miks mä halusin sitten jakaa tän kaiken myös teidän kanssa? Siksi, että tuntuu hyvältä ja jotenkin virallisemmalta sanoa ääneen se, että koitan parantaa mun elämäntapoja. Kun oon kertonu tän avoimesti näin isolle joukolle ihmisille, se antaa mulle voimaa jatkaa. Tuntisin itseni epäonnistujaksi, jos tämän tekstin julkaisemisen jälkeen taas luovuttaisin. Mä en oo luovuttaja ja pystyn mihin vaan jos vaan tarpeeksi paljon jotain haluan.

Kuvat Pinterestistä.

4 kommenttia :

  1. vautsi, hyvä päätös! tsemppii sulle! :-)

    VastaaPoista
  2. Mahtava postaus Inka, tosi arvostettavaa että uskalsit kirjoittaa tästä aiheesta blogiinkin! Tiedän, että tämäkin on yks väylä tavallaan vahvistaa sitä omaa motivaatiota kun on julkisesti siitä kertonut. Mulla on ainakin kova luotto, että onnistut :) voin melkein luvata, että kun koitat pitää liikunnan säännöllisenä osana elämää (vaikka se sitten olisikin vaan kerran viikossa!), niin huomaat tosi nopeesti kuinka paljon parempi olo sulla on kokonaisvaltaisesti ja miten jäätkään koukkuun siihen treenin jälkeiseen oloon ja kipeisiin lihaksiin.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti tsempeistä! Tää oli kyllä sellanen postaus, jonka kohalla piti miettiä kaks kertaa uskallanko julkasta :-D Oot ihan oikeessa tossa, tää on vahvistanu mun motivaatiota ja nyt pitää vaan jatkaa eteenpäin entistä kovemmin vaikka pientä takapakkia onki tullu! :-) Ja tohon vikaan lauseeseen voin samaistua jo nyt!!

      Poista

Kiitos kommentista♥

Jätetään negatiiviset kommentit pois ja pidetään kommenttiboksi kivana ja positiivisena paikkana. Rakentava kritiikki on kuitenkin aina tervetullutta.